Kipunoivat hiilet<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
liekkejään leimuten
säkenöivät säteet
toisistaan kärventyen
polttaa
pelottaa
katse
Kutittavat aallot
vapisuttavat rantaa
jylisevät tyrskyt
maamme vavahtaa
herättää
havahduttaa
kuiske
Höyhenhipaisu
untuvaisella iholla
herkkä hyväily
silkkisellä pinnalla
värähtää
vapisee
kosketus
* * *
BRITTIYÖ
Nummien keskellä,
sumuisessa illassa
neito nuori vaeltaa.
Raunioiden takaa,
hetteiköiden yli,
yhä eteenpäin taivaltaa.
Saapuu metsän reunaan,
tammien alle,
niiden lomaan hän pujahtaa.
Löytää aukion,
sen keskeltä lammen,
jonka rannalle istahtaa.
Tuulen hiljainen suhina,
oksien aavemainen kahina,
hiljaisuutta illan leikaten.
Kuun pyöreä kehä,
sen hopeainen hohde,
keskeltä sumupilven.
Lammen pinta tanssii,
utu keinuen vaeltaa,
kietoo syleilyynsä koko veen.
Kuvajainen tytön,
katoaa lammen harsoon,
hukkuu iltakasteeseen.
Yö karkoittaa ihmislapsen,
läpi tiheän metsän,
ja kostean nummen.
Valo majatalon johdattaa,
vie perille asti,
jää kauneus pimeyteen.
* * *
Erossa sinusta tunnen kaihertavan kaipaukseni,
lähelläsi huomaan sen kerta kerralta
vain olleen sisällötöntä haikailua.
Mutta sinä olet oleva minulle se oikea.
Enkä salli sinun näkevän kuoreni katveeseen.
Aika, se kultaa muistot.
Ja niin minäkin luulen aina rakastaneeni sinua.
* * *
Entinen elämäsi
palasi tuokioksi takaisin.
Kuulin äänesi niin kuulaan rauhallisena
pitkästä, pitkästä aikaa.
En sanonut sanaakaan.
En raaskinut rikkoa rauhaasi,
jonka olit ansainnut, vaikka se olikin valhetta,
vaikka tiesinkin, että itkisit huomenna.
Sillä sinäkin tiesit.
* * *
Minä puhun niin paljon.
Minä selitän liikaa.
Ja siksi suoraan sanon,
jotten vastustusta saa.
Minä kuuntelen kyllä,
kun sanaakaan sano en.
Ymmärrykseen en yllä,
kuin tietoa janoten.
* * *
Onko se niin väärin sitoa itse haavansa,
jos siihen vain suinkin pystyy.
Vaikka vain hetkeksikin.
Kunnes huimaava maailma asettuu.
Eivät kai ne aina aukene,
eikä suola niihin pysty.
Ehkä se jo riittääkin.
En minä arvistani kuitenkaan koskaan edes pääsisi.
Kokonaan.
* * *
Tyhjä postilokero
ja silmissä kyyneleet,
vailla hyväksyntää jälleen kerran
Tähyän ikkunastani postinkantajaa
en tahdo uskoa,
että hän on jo käynyt.
* * *
Hetken humahdus
sulkee sisäänsä
kuiskivia katseita,
sarjan sykkivää elämää
syvyyksiin
sukeltaa
pian
pulppuaa
pinnalle
ikävästä, ilosta
- sateenkaarisilta
* * *
